Jean Monet-kurssien professorit olivat nuoria ja innostuneita. Kurssien työmäärä tuntui suurelta, kotona kun olen tottunut kirjekurssi-tyyppiseen opiskeluun ja käymään yliopistolla lähinnä syömässä. Täällä jokaiselle tunnille tulee valmistautua, lähes kaikilla kursseilla on jonkinlainen essee ja sen suullinen esittäminen ja loppukoe. Ja opintopistemäärä on 4 per kurssi. Ryhmät ovat pieniä massaluentoihin tottuneelle ja kun kieli on vieras, joutuu keskittymään tosissaan, ettei putoa kärryiltä. Joudun muistuttamaan itseäni vähän väliä että tulin tänne opiskelemaan ja reissaaminen ympäriinsä on vain bonusta siihen päälle eikä päinvastoin.

Viikonloppu meni viinin, käsipallon ja Plitzvickan kansallispuistossa. Käsipallopeli oli viihdyttävä mutta suomalaisena katson silti mieluummin jääkiekkoa. Viini nyt on aina hyvää ja halpaa täällä. Tai ainakin niin halpaa ettei siitä mausta enää kehtaa valittaa. Plitzvicka oli henkeäsalpaavan kaunis. Ikävä kyllä emme olleet ihan ainoita, joiden mielestä on hyvä idea viettää sunnuntai kansallispuiston ”rauhassa”. Sentään kiersimme reitin sellaiseen suuntaan, että jonottaa tarvitsi vain 1/3 reitistä. Toiseen suuntaan reittiä kävelevät jonottivat lähes koko matkan. Todella rentouttavaa, 4 tuntia jonossa josta puolet matkasta seisot nilkkoja myöten hyytävän kylmässä vedessä. Sopii kuvaan toki täällä mutta ei silti tullut mieleen, että kansallispuistossakin jonotetaan. Menen mielelläni uudestaan mutta huonolla säällä. Ja keskellä viikkoa. Tosin siitä päätellen, miten täynnä keskustan kahvilat ovat arkipäivänä virka-aikaan, ei se arkipäivä ole tae mistään.