Kello soi 3.30 seuraavana aamuna. Ihan mielipuolisia aikoja herätä. Jännityksestä täristen viimeiset tavarat rinkkaan ja kamat kantoon. Kannettavaa riitti, yhteispaino 50-60 kiloa. Ulkona tihutti vettä, lähestyvä ukkonen valaisi koko taivaan vähän väliä. Missään ei näkynyt ketään. Ihan kun pelkässä lähdössä ei olisi riittänyt jännitystä tarpeeksi. Taksi onneksi tuli sovitusti ja bussikin oli jo asemalla. Osta lippu bussista, voit maksaa tavarat samalla. Selvä. Bussiaseman vessa oli sarjassamme kamalimmat vessakokemukset mutta ei kai muuta voi odottaakaan. Bussilippu maksoi 100 kunaa vähemmän kuin piti. Piti tarkistaa kahdesti että pääsenhän Zagrebiin saakka. Hetken päästä rahastaja tuli kuiskaamaan, että hän antaa lipun minulle jos tulee tarkastus. Ei vissiin menny bussiyhtiön pussiin mun matka. Sama se, säästö se on pienikin säästö ja maassa maan tavalla.

Nukuin suurimman osan bussimatkasta. Maisemat olivat taas kerran huikaisevia vuorilla ja ylängöillä silloin kun satuin torkuiltani vilkaisemaan.

Ensikosketus Zagrebiin oli shokki. Vettä satoi taas kuin sateenjumalatar Esterin nimeämättömistä paikoista. Vastassa ei ollutkaan kaunis, vanha kaupunki vaan ainoa, mitä mieleen tuli, oli Neuvostoliitto. Olin liian väsynyt pohtiakseni asiaa yhtään sen enempää. Yritin ostaa karttaa – ei ole. Selvä. Taksi löytyi helpolla ja matka oli lyhyt. Edelleen kaatosade, löysin kuitenkin vastaanoton ja sain avaimen. Mitään muuta en saanutkaan, vastaanoton mies ei osannut edes passia sanoa englanniksi, saati neuvoa mihin suuntaan minun tulisi lähteä. Vastaantulijoilta kyselemällä löytyi oikea rakennus. Lisää kyselemällä ja kolme kertaa väärään suuntaan mentyäni löysin oikean oven. Lukon avaamiseenkin tarvitsin apua mutta vihdoin, oma huone. Kotini seuraavan puoli vuotta. Rakennus on uusi, huone siisti. Muut rakennukset on sen näkösiä, että koti-Suomessa ne olisi purettu jo aikaa sitten.  Huonekaverini ilmestyi paikalle hetken päästä, 24-vuotias Angela, oikkari Bosnia-Herzegovinasta. Tyttö on nimensä veroinen, hän kertoi kaiken mahdollisen ja mahdottoman, vei minut syömään, näytti paikkoja, pyysi insinöörikaverinsa fiksaamaan netin minulle. Koneeni on mahtava tehopakkaus. Ikävä kyllä siitä puuttuu paikka nettipiuhalle. En edes tullut ajatelleeksi moista, langattoman internetin maassa elävänä. Täällä sellaista ei tunneta kuin siellä täällä. Ja jos tunnetaan, se toimii korkeintaan siellä. Tai täällä. Mutta ei ainakaan joka päivä. Tai yli 10 min kerrallaan.

Päivä meni nopeasti. Kamala koti-ikävä yritti nostaa päätään. En ollut varautunut, että potisin koti-ikävää ollenkaan (Frankfurtin itkupotkuraivareita ei lasketa ;D). Pitkä skypepuhelu illalla helpotti oloa, pärjään kyllä. Aikasin petiin, huomenna on varmasti jo helpompi päivä.