Sunnuntaina nukutti pitkään. Päiväksi oli järjetön määrä hommaa, etenkin koska sunnuntai. Ensin yritettiin löytää isäntämme maksaaksemme. Ei löydy. Sitten turisti-infoon selvittämään miten pääsemme pois. Selvisi, taksit varattu mulle aamuksi ja reitti bussipysäkille selvitetty siskoa varten. Yritettiin taas löytää isäntämme. Ei löydy. Ajattelimme soittaa mutta koska englanti ei oikein suju herralta, katsoimme paremmaksi lähettää tekstarin (Hello Zoran, Its allmost our time to leave Tucepi and we would like to pay our stay. What time today you would be here so we could pay?). Ei vastausta kolmeen tuntiin. Löhösimme rannalla. Sain vastauksen tekstiviestiin ”Najt coming”. Aha. Mitä se sitten tarkoittaa. Laitoimme viestiä takaisin että olemme kotona 8 jälkeen, tule koputtamaan ovelle.

Olemme koko viikon katselleet parasailing-varjoja lentelemässä pitkin rannikkoa. Pakkohan se oli päästä kokeilemaan. Oli tarkoitus mennä jo lauantaina mutta vaikka ukkosella uskaltaa pinnan alle, ei parasailing ole kuitenkaan ukkossään harrastuksista paras. Sunnuntaina oli onneksi aurinkoista ja kun kamat oli (taas!!) survottu rikkinäiseen laukkuun, suunta kohti watersport-ständiä. Aivan mielettömän huikeaa! Adrianmeri on yhtä kaunis 350 metrin korkeudesta kuin 25 m pinnan alla. Ihan hyvä korkeusvaihtelu kiipeämättä porrastakaan. Korkeus kouraisi vatsasta suoraan alas katsoessa. Parempaa paikkaa katsella auringonlaskua en keksi. Kuvia lisään heti kun ensimmäinen pakettini Suomesta saapuu (enhän siis viitsinyt pakata kameran piuhaa).

Lähdön hetki lähestyi vaikka kuinka yritettiin olla ajattelematta asiaa, illallinen meni kyyneleitä pidätellessä. Orpoakin orvompi olo kun sisko hyppäsi bussiin, nyt olen sitten oikeasti yksin kaukana kotoa. En tiedä kumpi tuntui pahemmalta – yksin kaukana kotoa vai se, etten näe siskoa ennen ensi kesäkuuta. Sisko lähtee Australiaan viikkoa-kahta ennen kuin itse palaan kotiin.