Lauantai valkeni harmaatakin harmaampana. Edessä vielä yksi sukellus rannalta ja sitten pakko lopettaa että sisko voi lentää kotiin. Sateen autioittamaa rantabulevardia vielä viimeisen kerran centerille. Kouluttajamme oli vastassa, muita ei näkynyt. Kävimme laittamassa kamat kasaan. Pahaenteinen jyrinä kuului vuorilta. Ei hätää, kyllä sateella voi sukeltaa. Rannalle mars ja veteen. Salamat löivät, onneksi aika kaukana.

Sukelsimme aallonmurtajaa pitkin. Välissä piti päästää katiska tyhjäksi (ei muuten mutta sitä ei ollut kuulemma koettu viikkoon joten vähintäänkin kohtuullista vapauttaa kalat nälkäkuolemalta). Villi tunne nähdä salamat meressä. Sukellus sujui ongelmitta, kumpikaan meistä ei edes noussut korkkina pintaan bravuurimme edellisillä sukelluksilla). Sinänsä syytäkin olla nousematta, olimme kuitenkin sataman suulla ja veneliikenne olisi voinut olla vilkastakin.

Oli haikeaa lähteä diving centeriltä vaikka itsessään dc:stä ei jäänyt lämpimiä muistoja enkä suosittelisi ketään reissaamaan tänne. Se, mikä teki viikosta joka pennin arvoisen, oli suomalainen kouluttajamme. Aivan huipputyyppi ja todella hyvä kouluttamaan. Viikosta jäi hänen ansiostaan paljon muutakin käteen kun AOWD-luokitus ja 7 hienoa sukellusta.

Huomenna matka jatkuu, Hemppu lähtee taittamaan matkaa kohti Helsinkiä illalla ja minä otan suunnan Zagrebiin maanantai-aamuna. Viime viikon haikeat fiilikset uudestaan. Nyt vasta alan tajuta, etten pääse kotiin pitkään aikaan.